sunnuntai 15. helmikuuta 2015

ANOREKTIKOSTA CROSSFIT -URHEILIJAKSI

3880

Ajattelin pitkään etten halua enkä aio kirjoittaa tästä aiheesta, se olisi liian henkilökohtaista, mutta muutin kuitenkin mieltäni. Aluksi minä häpesin taustaani ja mietin, leimaisiko tarinani minut vain ex-syömishäiriöiseksi. Tulin siihen tulokseen, että mitä hävettävää tässä nyt voisi olla. Tämähän on selviytymistarina. Nyt jo pitkään terveenä koen, että jos edes joku saisi apua minun tarinastani, se kannattaisi kertoa. Niin kuin jo otsikosta saatoitte päätellä, minäkin olen kärsinyt tuosta niin inhottavan yleisestä sairaudesta nimeltä anoreksia. Se vei minulta muutaman vuoden, mutta nyt olen onnellisempi kuin koskaan sitä ennen.

Sairastuin anoreksiaan lukio -ikäisenä. Se tapahtui huomaamattomasti, salakavalasti menin askel askeleelta, syömättä jätetty suupala palalta, laihdutettu kilo kilolta syvemmälle kohti sairautta. Anoreksia on siitä hirveä sairaus, että se vie ensin uhrinsa järjen ja sitä myötä myös koko persoonan. Minusta se teki sisäänpäinkääntyneen, itsekkään valehtelijan. Valehtelin kasvot kirkkaina vanhemmilleni niin paljon, että vieläkin hävettää. Asettelin näkkileivän murusia lautasille, jotta näyttäisin syöneeni, tai tein eväät lähtiessäni kouluun, mutta nakkasin ne matkalla lähimpään roskikseen. Enempää en kehtaa edes kertoa.

Mitä sairaampi olin, sitä vähemmän kiinnostunut olin mistään mitä ympärilläni tapahtui. Erkanin ystävistäni ja myös perheestäni. Sairaalassa maatessani ajattelin, että muut ihmiset eivät vain näe tätä maailman kurjuutta, he eivät vain ymmärrä. Todellisuudessa minä en nähnyt mitään, elin sumussa, ja vielä hyvin sankassa sellaisessa. Toivoin, että lakkaisin olemasta.

Uskon, että moni teistä tietää, kuinka synkkä sairaus anoreksia on, ja siksi en jatka pidemmälle ahdistavilla asioilla. Tämä tarina on kuitenkin positiivinen.

Ensimmäinen askel paranemiseeni oli jonkinlainen ajatus siitä, että haluan parantua ja elää. Sen jälkeen paino oli vain saatava ylöspäin, jotta aivot voisivat alkaa taas toimia ja järki pikkuhiljaa palautua. Paranemisprosessi on pitkä ja kivinen, ja se vaatii luonteenlujuutta ja voimaa ihan tajuttoman paljon. Aluksi sitä vastusti koko ajatusta paranemimesta, tahdoin vaan palata takaisin kaivon pohjalle, mutta ajan myötä aloin toivomaan, että prosessi olisi jo ohi ja voisin sanoa olevani terve.

Saavutettuani sen normaalipainon alarajan ehkä näytin ulkopuolisten silmissä jo terveeltä, mutta sitä en ollut hyvin pitkään aikaan. Neuroottisesti roikuin puoli kiloa tietyn rajan alapuolella ja noudatin tarkkaa ruokavaliota. Ruokavaliota, joka oli erityisesti minulle laskettu, itse en halunnut olla vastuussa siitä, että laitoin tosissaan jotain energiapitoista kurkustani alas. Tuolla tavoin se sairas omatuntoni pysyi rauhallisena. Tiedostin kyllä neuroottisuuteni ja se ahdisti minua. Ajatukseni olivat hyvin pitkälle yhtä sairaita kuin viisitoista kiloa sitten, mutta en enää näyttänyt sairaalta. Silloin se harmitti. Koin olevani läski anorektikko.

Poistin kaikki kuvat itsestäni, jotta lakkaisin vertaamasta itseäni siihen alipainoiseen minääni. Aluksi harrastin sitä, että tarkastelin kuvan avulla itseäni: "Tuosta mun paino ei kyllä sitten nouse". Mutta tiesin kuitenkin, jos haluan olla terve, en voi jäädä roikkumaan niihin alhaisiin painoihin. Sen takia päätin poistaa kaiken. Vaikka monet pitävätkin niistä hurjista muodonmuutoskuvista, en edes olisi halunnut niin kurjaa kuvamateriaalia itsestäni julkaista.

Parantuessani minusta tuntui hyvin pitkään siltä, että miten osaisinkaan koskaan luopua anoreksiasta, koska se oli ollut niin suuri osa minua pitkän ajan. Se oli osa identiteettiäni. Millä ihmeellä täyttäisin sen tuoman tyhjyyden? Mitä minä oikeastaan olisin ilman sitä? Tuo pelko piti minut kiinni yhä sairaudessa.

Vaikka noin pari vuotta sitten pystyin kutsumaan itseäni terveeksi, en täysin sitä kuitenkaan ollut. Anoreksia voi painaa pitkään mieltä, vaikka käytöksessä se ei näkyisikään. Sitä on jo tarpeeksi fiksu ja vahva, jotta pystyy sivuuttamaan ne älyttömät ajatuksensa. Äärettömän raskasta se kuitenkin on. Vasta oikeastaan CrossFitin myötä koin päässeeni totaalisesti yli koko sairaudesta. Jo heti aloittelijana tajusin, että tämä on se mun juttu, ja silloin minussa syttyi jokin uusi kipinä.

En ole koskaan kokenut olevani pinnallinen enkä ulkonäkökeskeinen ihminen, ja siksi minun oli vaikea hyväksyä sitä, että sairastuin syömishäiriöön, ulkopuolisten silmissä hyvin pinnalliseen sairauteen. Häpesin itseäni, kuinka itken "läskejäni" ja miksi toivoisin olevani vain kauhean laiha. No, sairautta enemmän tuntevat tietävät, että kyse on hyvin harvoin pelkästä ulkonäöstä. Sairauden myötä ajatukset kuitenkin pyörivät sen oman painon ympärillä, vielä silloinkin kun koin muuten olevani jo terve. Se, mitä ajattelin ja se miten käyttäydyin, olivat ristiriidassa keskenään. Minun näkemys täysin terveestä ihmisestä oli itsevarma ja terveellä tavalla tyytyväinen itseensä ja omaan kehoonsa. Tätä en ollut, ja se painoi minua.

CrossFitin myötä opin jotenkin ihmeellisesti uusia asioita itsestäni. Yhtäkkiä ulkonäölliset tavoitteet muuttuivat toisenlaisiksi: Halusin saada lisää voimaa, olla ketterämpi ja oppia uusia taitoja. Saavuttaessani urheilullisia tavoitteitani opin pitämään myös omasta kehostani enemmän. Kun ennen kaikki, mikä liittyi kehooni, tuntui vastenmielisesltä, niin nyt pystyin nauttimaan ihan uudella tavalla. Ajatukset siirtyivät pelkästään siihen tekemiseen ja urheilun iloon, ja se tunne, että mulla on voimaa ja kestävyyttä, toi nautintoa. Kalorien laskeminen eikä vaakalukema enää kiinnostanut eikä ahdistanut. Paino toki nousi kun sai lisää lihasta, mutta hei se on vaan yksi numero. Vihdoin pystyin sanomaan: "Who cares!"

Mulle on ihan sama jos jonkun mielestä näytin kivemmalta kun olin pikkuinen ja hoikka. If I feel good, I'm good. Voin tällä hetkellä paremmin kuin koskaan ja olen myös onnellisempi kuin koskaan. Ihmettelen melkein, kuinka rennosti olen oppinut suhtautumaan asoihin, jotka tuntuivat joskus ylitsepääsemättömän vaikeilta. Toisaalta tällä hetkellä myös ihmettelen sitä sairasta itseäni. Tekisi mieli palata ajassa taaksepäin jututtamaan sitä pientä surullista tyttöä.

Pitkään myös hiukan murehdin sitä, että olen hukannut niin paljon aikaa elämästäni tuollaiseen sairauteen, mutta tänä päivänä osaan suhtautua siihenkin positiivisesti. Tuo kaikki opetti minulle paljon elämästä ja monista asioista, ja sen myötä olen tullut vahvemmaksi ja viisaammaksi. Tähän voisi listata kauhean kasan kaikkia kliseisiä elämänohjeita ja aatteita, kuten: "Se mikä ei tapa, se vahvistaa", mutta se tuntuu jotenkin tähän kohtaan liian raffilta. Lohduttavaa on kuitenkin ajatella, että en olisi tässä, näin vahva ilman kaikkea kokemaani, ja tuosta kaikesta selvinneenä tulen kyllä selviämään muistakin elämän heittämistä haasteista.

Anoreksiasta parantumiseen ei välttämättä tarvitse palavaa rakkautta jotain urheilulajia kohtaan, sitä en tarkoita. Minun esimerkilläni halusin vain kertoa, että anoreksian jälkeen voi löytyä ja tulee varmastikin löytymään jotain uutta, ihanaa sisältöä elämään. Anoreksia ei ole osa kenenkään omaa identiteettiä, se on vain yksi ahdas, valheiden häkki, jonka alta vasta paljastuu se todellinen, vapaa ihminen. Jos joku lukijoistani on samankaltaisessa tilanteessa kuin minä joskus, uskaltakaa mennä eteenpäin, uskaltakaa luopua siitä sairaudesta. Nimittäin sen jälkeen tapahtuu aina jotain parempaa.

Ollessani vielä hyvin sairas, ajattelin: "Jos mä koskaan tästä selviän, haluan auttaa muitakin selviämään tästä paskasta.". Senpä takia halusinkin nyt julkaista tämän tekstin. Jos joku kaipaa vertaistukea, minulle saa myös lähettää sähköpostia, vastaan ja autan mielelläni jos vain suinkin voin.

Rakkaudella,
Elli
SHARE:

22 kommenttia

  1. Tää on sellanen aihe, et aina kun alan puhua tai kuulen jonkun puhuvan, niin sydän alkaa hakkaa ihan hulluna, koska olis niin paljon sanottavaa. Karua sanoa, et ihana törmätä ihmisiin, jotka tietää mitä elämä syömishäiriön kanssa on, mutta se vaan auttaa tosi paljon, kun joku oikeasti ymmärtää. Alkuun kun ite aloin mennä kohti tervettä elämää, olin ihan törkeen katkera kaikesta itelleni ja mitä sh sai aikaan.. Nyt kun on päässyt jo sen kanssa paljon eteenpäin, niin oon tosi kiitollinen siitä, kuinka paljon vahvempi ja viisaampi oon - just niinkö säki sanoit. Elämää ja terveyttä arvostaa ja katsoo aivan eri silmin kun ennen sairautta. Sairauden seurauksena erkaantu tosi paljon kavereista ja kotona oli hiton vaikeeta, mutta sen jälkeen mun välit perheen kanssa on vahvistunu iha mielettömästi ja elämässä on edellee ne oikeet ystävät, jotka jakso olla rinnalla vaikken ite en ollut paras mahdollinen ystävä.

    Iha huippua et oot löytäny crossfitin ja se on auttanut sua eteenpäi. Mulla kans treenit ja halu kehittyä on auttanut tosi paljon sh'n voittamisessa. Toki sitä ykköslajia viel etsies.. :) Toki se treenaaminen ei yksistää, vaan crossfitissäkin on varmaa iso tekijä se yhteisö ja porukas tekeminen. On iso apu, kun saa jotain uutta tai vanhaakin sisältöä elämään, josta oikeesti nauttii, oli se mitä tahansa.

    Rohkeeta Elli <3 Tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, tää on kyllä paljon ajatuksia herättävä aihe! Ei sh:ta voi ehkä ymmärtää ihan täysin ellei ole kokenut sitä jotenkin, en tiedä. Ehkä ihan hyväkin niin. Mutta on se silti ihanaa kun on ihmisiä, jotka tietää just mitä se on ja ymmärtää sitä kaikkea. Noin se varmasti monella menee, että alkuun on tosi katkera, mutta myöhemmin oppii arvostamaan sitä mitä se kaikki opetti. Niinku sanoit - elämää osaa katsoa ihan eri tavalla näin jälkeen päin: osaa olla kiitollinen ihan perus arkisista asioita.

      Ihana kuulla, että säkin oot voittanut sun taistelus ja sulla menee hyvin. :) Mun mielestä on aina jotenkin mieltä lämmittävää kuulla ihmisistä, jotka on päässyt irti sh:sta, voivat hyvin ja onnellisesti. On siitä kyllä mieletön apu kun löytää uusia kiinnostuksen kohteita, oli ne sit urheilua tai muuta. Ja just mä crossfitin myötä oon tutustunut ja saanut paljon uusia ystäviä. Huh, saa kyllä olla kiitollinen!

      Kiitos, ja samoin Essi! <3

      Poista
  2. Tämä veti kyllä aikalailla sanattomaksi. Vaikka monia upeita parantumistarinoita onkin tullut luettua, tämä sun tekstisi kosketti jotenkin erityisesti. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut.
    Se on jännä, kuinka toinen osaa pukea omat ajatuksensa sanoiksi, ja niihin pystyy näin voimakkaasti samaistumaan..
    Kiitos. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos, mä liikutuin täällä sun kommentista. <3

      Poista
  3. Hyvä Elli! <3 Oon niin onnellinen sun puolesta, ihanaa että kaikki on nykyään niin hyvin.
    Sis

    VastaaPoista
  4. hienoa, että olet selvinnyt, elli!

    VastaaPoista
  5. Niin monesta kohdasta tunnistan itseni, vaikka anoreksiaa en sairastakaan - jotain muuta syömishäiriötä kuitenkin. Näytän terveeltä, mutta pääni sisällä kamppailu on kovaa. Sitä tiedostaa koko ajan, miten pitäisi syödä ja miksi pitäisi painon nousta vielä pari kiloa, että kroppa toimisi oikein, mutta voi miten vaikeaa sen soveltaminen onkaan käytäntöön. Lihomisen pelko kolkuttaa takaraivossa koko ajan ja sitä on tavallaan niin kiinni niissä ajatuksissa.

    Eteenpäin kuitenkin mennään täällä ja halu parantua on kova. Sit kun vielä oikeesti uskaltaa ottaa niitä askeleita ja sisäistää sen, että itseään voi rakastaa myös vähän isompana. Kiitos tän jakamisesta, se on aina rohkeeta mutta samalla antaa oikeesti todella paljon muille! Mun tarinaa voit lueskella mun blogista myöskin, jos tahdot :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin yhteiskunnassa vaan arvostetaan sitä tiettyä itsekuria, ja se valitettavasti ilmenee monilla jonkinlaisina syömishäiriöinä. Syömisestä ja siitä m i t e n tulisi syödä on tehty niin iso numero ettei ole ihme jos pienen ihmisen pää menee vähän pyörälle.

      Tärkeintä, on että sulla on se halu parantua, sillon sä pääset eteenpäin varmasti. Kiva kuulla jos sait tekstistäni jotain. Tsemppiä! <3

      Poista
  6. Niin koskettava. Oot vahva kun selviydyit ja rohkea ku kirjotat :) <3

    VastaaPoista
  7. Hyvä kirjotus Elli! Anoreksiaa sairastavan mielen sisään on vaikea päästä ellei oo ite käyny sitä läpi eli hyvä ku jeesaat samojen asioiden kanssa kamppailevia ihmisiä. Respect!

    Juho

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ei sitä ihan samalla lailla voi ymmärtää ellei oo kokenut vastaavaa.

      Kiitos Juho! :)

      Poista
  8. Kirjoitat kokemuksistasi hyvin. Tarinasi on minulle tuttu, luin sitä tippa silmässä. Onneksi se voi olla tänään ilon kyynel. En koskaan unohda, miten hyvältä aikanaan tuntui, kun kadoksissa ollut hymy, ilo ja nauru alkoi palata elämääsi. Elli, olet ihana tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi tässähän tulee itelläkin tippa linssiin, kiitos. <3

      Poista
  9. Elli, tämä kirjoitus sai minut liikuttumaan todella <3 Vaati rohkeutta kertoa avoimesti asiasta, mikä kuvastaa miten vahva nuori nainen olet <3 Ihanaa että olet selviytynyt voittajana ! Toivon matkallesi Cross Fitissä kaikkea hyvää ja olen saanutkin olla näkemässä miten hienosti lajissa olet pärjännyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Sari kauniista sanoistasi! <3 Onhan tämä asia, joka muistuttaa itseä niinä heikkoina hetkinä siitä miten vaikeista asioista olen jo selvinnyt ja miten vahva voin olla. :)

      Poista

© ELLI GROMOV

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig