perjantai 24. lokakuuta 2014

Treenikaveri on tärkee!

This girl gives me power!
Kaikki kaverit on tärkeitä, mutta koska tämä on treeniblogi, puhun teille nyt treenikavereiden tärkeydestä.

Uskon, että monikaan ei pystyisi saavuttamiinsa tuloksiin aivan yksin. Se, että kaveri tekee vieressä, tsemppaa mielettömän paljon. Jos olet esimerkiksi yksin lenkillä, voit helposti ajatella: "nyt ei enää jaksa, vois lopettaa". Kaverin kanssa ei kyllä kehtaa luovuttaa, ajattelee vaan: "jos toikin jaksaa, niin kyllä mäkin!". Vaikka itse olisikin väsynyt, saa sitä kummasti energiaa kun toinen vetää vieressä täysillä. Ja päinvastoin, on mahtavaa jos saa tsempattua toista jaksamaan.


Mä oon ainakin sen verran yllytyshullu, että monia juttuja en ois todellakaan yksin uskaltanut kokeilla. Tätä luonteenpiirrettä voisi toki vähän kontrolloida, ettei aivan liian uhkarohkeaksi ala. Esimerkkinä voin kertoa tarinan Elli vs boxjump. Arvaatte varmaan jo, että nyt ei tule menemään ihan niinku elokuvissa. Tai sit tää meneekin just niin, riippuu elokuvasta. Tosiaan, oltiin yhtenä kauniina kesäpäivänä Jaanan kanssa salilla treenailemassa. Takana oli varmaankin joku yhtä ihana treeni kuin filthy fifty. Väsyneenä venyttelimme siinä aikeissa lähteä suihkuun ja syömään. Mutta. Isoja ja kivoja Roguen laatikoita roudattiin saliin. Jee me saadaan uudet, kunnon boxit! No sitten tämä ihana (pakko tässä mainita, että mua about parikyt senttiä pidempi) ystävä Jaana ottaa ja kääntää sen laatikon niin, että se on korkeimmillaan. Siihen se hyppää kevyesti ja sanoo, että teehän Elli perässä. Mä ajattelin, että en enää jaksa, mutta kai mä nyt tonne hyppään. Ja niin mä hyppäsin. Säärethän siinä pamahti boxin reunaan ja se sattui. Ja kovaa. Mulla oli onneksi säärystimet jalassa, ne antoivat edes jonkinlaista suojaa. Ajattelin, että pieni kolhaisu se vaan oli, mutta riisuessani säärystimiä näky oli karu. Kestän mielestäni suht hyvin melko raffejakin näkyjä, mut nyt meinas laatta lentää. Kaks reikää säärissä ja verta… Phiuuh. Onneks mun treenikaveri pelasti tilanteen, puhdisti haavan ja teippas tiukasti. Arvet jää muistoksi.

No palataan aiheeseen. Vaikka tuossa ei nyt mitään vakavampaa sattunut, kannattaa silti aina pitää järki mukana. Kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan, vaikka se toinenkin tekee. Eikä aina tarvitse jaksaa, vaikka se toinen jaksaisi. Täytyy osata kuunnella omaa kroppaa. Kaveri tukee, motivoi ja kannustaa, mutta vain itse osaat sanoa missä se oma raja menee.

Yksin ei välttämättä uskaltaisi koetella rajojaan.
Oon harrastanut monenlaista urheilua elämäni aikani, ja kaikista eniten olen nauttinut liikunnasta silloin kun vierellä on ollut muitakin kuin iPhone ja kuulokkeet. Voimisteluajoissa parasta oli se huikean hyvä joukkuehenki. Vaikka rakastinkin lajia, meidän joukkue teki siitä sitä jotain. Harjoituksiin oli aina kivaa lähteä vaikka väsyneenäkin, koska salilla odotti ne joukkuekaverit. Vaikka olen treenannut vain yksilölajeja tämän jälkeen, olen yhä samaa mieltä. Juoksutreenitkin on ollut huikeita kun on vetänyt niitä kavereiden kanssa. On jaksanut vetää spurtit lujempaa, eikä hitaat, pitkät lenkitkään ole maistuneet puulta kun vieressä on juossut kaveri. Ryhmäliikuntatunneillakin se ryhmähengen tuoma meininki on sitä liikunnaniloa parhaimmillaan. Ja kaikki, jotka ovat joskus kokeilleet crossfittiä, tietävät varmasti sen, mitä se seura ja se yhteisö merkitsee. 

Vaikka itse saankin pääasiassa nautintoa itse liikunnasta, treenaamisesta, itseni ylittämisestä ja niistä tuloksista, saan suurta iloa myös siitä, että saan jakaa nämä asiat jonkun kanssa. Onnistumiset tuntuu tuplasti paremmilta, ja epäonnistumisista on helpompi päästä yli kun on kaveri vierellä. Silloin kun kaikki tuntuu raskaalta ja kurjalta, on hyvä olla vertaistukea. Olen äärimmäisen kiitollinen omasta verkostostani, siitä saan voimaa.

Empower one another!
xo Elli

This girl is awesome! #pitkäjapätkä 

SHARE:

2 kommenttia

© ELLI GROMOV

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig